Time after time after time

Hei, olen vielä elossa! Eihän tässä olekaan kulunut kuin ehkä kahdeksan kuukautta. Olen ehtinyt jo monta kertaa aloittaa uuden postauksen kirjoittamisen, mutta jostain syystä en ikinä saanut niitä valmiiksi. Syksyllä se taisi johtua vain laiskuudesta tai ehkä siitä, että kaikki tuntui olevan vielä niin uutta ja ihmeellistä. Sitten vuosi vaihtua ja tuli muita syitä, joiden takia en löytänyt inspistä kirjoittamiseen tai yksinkertaisesti saanut varattua sille aikaa. Enpäs kuitenkaan ikävystytä teitä sillä asialla.

En vieläkään oikein tiedä mistä kirjottaisin. Ehkä pikakelaan teille elämäni viimeiset kahdeksan kuukautta.

Syyskuussa näin Pariisin. Se oli aika tavallinen turistimatka, juuri sellainen, että kävellään kartta nenän edessä ja kamera kädessä nähtävyydeltä toiselle. Ei sellaisessa lomailussa siis mitään huonoa ole (paitsi kipeät jalat , kun kävelee aivan liikaa). Oli hieman outoa yhtäkkiä vain lähteä toisen au pairin kanssa viettämään pitkää viikonloppua Pariisiin, kun oltiin vasta hetki sitten tavattu, mutta se matka oli silti tosi mukava. Nähtiin kaikki ne Pariisin tunnetuimmat nähtävyydet ja sitä rataa.

Lokakuussa kävin isommalla porukalla Sveitsin Alpeilla. Siellä oli kaunista sekä upeata ja voisin viettää enemmänkin aikaa sellaisessa paikassa. Pelkät sanat tai kuvat ei edes riitä kuvaamaan niitä paikkoja. Lokakuussa myös mun vanhemmat tulivat käymään ja sain esitellä niille Sveitsiä. Sain myös hyvän syyn lähteä Annecyyn, jota voisi ehkä sanoa Ranskan Venetsiaksi.

Marraskuussa lähdin toisen suomalaisen au pairin kanssa Nizzaan ja sieltä sitten käytiin vielä bussilla Monacossa ja junalla Cannesissa. Nizza oli tosi kaunis kaupunki ja Monaco... hmmm Monaco näytti kalliilta ja siellä oli lämmin. Kävin muuten Monte Carlon kasinolla ja se oli oikeasti aika hienon näkönen paikka ja siinä pihassa oli ihan niinkun siedettävän näköisiä autoja.

Joulukuussa vietettiin 'firman pikkujouluja' perheen kanssa Chamonix'ssa, joka taas on kylä Ranskan Alppien juurella. Jouluksi lensinkin sitten Suomeen ja näin kaikkia ihania ihmisiä, ja vietin ihanat kymmenen päivää siellä. Sain myös tosi ihania ja upeita joululahjoja, mutta taisin olla varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni onnellisempi siitä, että sain itse antaa lahjoja muille (noh eihän sen ymmärtäminen ehkä vielä liian myöhäistä ollut).

Tammikuussa minun ihana Noora tuli käymään ja yritin esitellä sille paikkoja täällä. Taisin olla aika surkea turistiopas, koska en olisi ikinä halunnut nousta aamuisin sängystä ylös. Noh, sain esiteltyä torin sekä meidän kauniin lähikaupungin ja päästiin jopa käymään Ranskan Alpeilla. En sanonut tätä silloin vielä tarpeeksi joten: kiitos kiitos kiitos Noora, kun tulit käymään. Se oli tosi ihanaa :)

Helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu ei tainneet olla erityisen tapahtumarikkaita. Helmikuussa lähdin päivän varoitusajalla Suomeen ja kävin yllättämässä muutamat ihmiset ilmestymällä niiden kotioville. Maaliskuussa sekä huhtikuun lopussa  muutamien ihmisten piti tulla käymään täällä, mutta suunnitelmat ei aina mene ihan niin kuin pitäisi. Suunnitelmien mentyä pieleen päätettiinkin tehdä nyt viikonloppuna päiväretki Italiaan. Se oli ihana päivä. Huomenna alkaa jo toukokuu (iiik pääsykoekuukausi) ja mua alkaa pikku hiljaa pelottaa, miten nopeasti aika kulkee.

Viime vuonna mietin, että vuosi ulkomailla tulee varmasti tuntumaan pitkältä. Oikeastaan vuosi sitten pelkkä ulkomaille lähtö tuntui absurdilta ajatukselta, koska siihenkin tuntui olevan niin pitkä aika (huimat 3 kuukautta) ja ei ollut yhtään minun tapaista vaan päättää lähteä pois. Monet asiat oli silloin niin eri tavalla. Päivälleen vuosi sitten istuin meidän olohuoneessa ja katselin, kun kaksi ihmistä näytti yrittävän tyhjentää meidän talon kaikki kakkuvarastot. Kolmas ihminen istui mua vastapäätä ja kyseli Sveitsin verotuksesta, josta en muuten vieläkään tiedä mitään. Muistan, että katsoin sähköposteja ja yllätyin tosi iloisesti siitä, että tuleva au pair -perhe toivotti hyvää syntymäpäivää. En osannut silloin yhtään ajatella millaisessa tilanteessa olisin vuoden päästä. Koko asia tuntui tosi hienolta ja upealta tilaisuudelta, mutta samalla myös aika pelottavalta ja epätodelliselta.

Noh, sama päivä vuotta myöhemmin ja täällä mun luona ei ole yhtään samaa ihmistä kuin viimeksi (paitsi ihanien puheluiden välityksellä). Kaikki on muuttunut niin paljon vuodessa. Eri ihmiset, eri maa, eri työ...Ne mukavat kaksi aikuista ja pieni suloinen lapsi, joiden kanssa silloin juteltiin työsopimuksesta on nykyään mulle melkein kuin perhe. Niin ja paikka, josta vuosi sitten näin vain kuvia, on nykyään koti. Yritän kai tässä selittää, että en voi sanoa, että tämä vuosi vastaisi täysin mun odotuksia tai olisi täysin erilainen kuin odotin, koska en yhtään tiennyt mitä tulee tapahtumaan, kun lähden tänne. Voin kuitenkin sanoa, että en jättäisi tätä mistään hinnasta väliin.

Pahoittelen sitä, että ensin hiljenen yli puoleksi vuodeksi ja sitten lopulta saan kokoon pelkän tylsän tekstipostauksen. Nyt en kuitenkaan edes yritä laitella kuvia, koska muuten tämä jää huomiselle, mikä taas tarkottaisi sitä, että postaisin tämän aikaisintaan kesäkuussa. Tiedän, että olen saamaton.

Kuitenkin öitä tai huomenta tai kivaa päivää ihmiset! Mä menen nukkumaan ja mietin sitä, kun mulla oli kiva päivä, koska sain kukkia, pieniä lahjoja, kivoja viestejä ja puheluita ja hyvää ruokaa ja kakkua.

Alice in Wonderland

This is it. If I take one more step it’ll be the farthest away from home I’ve ever been.

-Samwise Gamgee (Lord of the Rings)

Olenhan mä ollut joskus kauempanakin kotoa. Venezuela. Intia. Vietnam. Thaimaa. Kreikkakin on kauempana. Kuitenkin tällä kertaa lähdin yksin, ja vaikka täällä oli ”uusi” perhe vastassa ja oma huone odottamassa niin silti en voi olla ajattelematta, että olen kauempana kotoa kuin koskaan ennen. Toisaalta ehkä se ei ole kovin paha juttu. Tuntuu kuin olisin elänyt tämän päälle kolmen viikon (melkein kuukauden!) ajan ihmemaassa.

Satumaa. En ole tottunut siihen, että kun kävelen kylän läpi, näen auringonkukka- ja maissipeltoja. Tuntuu oudolta, että leikkipuiston vieressä on talli ja että bussipysäkki on navetan vieressä. Aluksi hämmästyin kun näin lampaita, vuohia, aaseja tai kanoja. Nyt olen pikkuhiljaa sisäistänyt, että taidan elää maalla tai sitten voin vielä uskotella itselleni, että tämä on pieni kylä. Täällä kulkee sentään bussi!

En oikeastaan osaa edes sanoa, miksi tämä tuntuu ihmemaalta. Ehkä vain siksi että kaikki on ihan uutta ja erilaista. Kuinka usein pyöräilymaisemat sisältää sekä Alpit että Jura-vuoret? Kuka voi juosta Ranskan puolelle alle kymmenessä minuutissa, jos tekee mieli mennä sinne? Sitä paitsi rajan ylittäminen on täällä arkipäivää, en enää edes tiedä monta kertaa olen käynyt Ranskassa. Täällä on aina tiettyinä päivinä toreja, joista löytyy hedelmiä (sellaisia joiden nimiä en edes tiedä), vihanneksia (mustia paprikoita ja liiloja ja oransseja kukkakaaleja), leipää ja ihan liikaa erilaisia juustoja (puolentoista metrin vuohenjuustohyllyt <3).

Katsokaa nyt ne on ihan oikeasti mustia! Sisältä ne oli sellasia limen/myrkynvihreän värisiä.

Little town

It's a quiet village

Ev'ry day

Like the one before

Little town

Full of little people

Waking up to say:

Bonjour!

Bonjour!

Bonjour! Bonjour! Bonjour!

-Belle (Beauty and the Beast)

En voi sille mitään, että tästä paikasta tulee mieleen elokuvat ja kirjat. Kun kävelee kylän läpi ihmiset hymyilevät, toivottavat hyvää päivää, kysyvät mitä kuuluu ja toivottavat vielä hyvää päivänjatkoa (jostain kumman syystä päässä soi biisi Kaunottaresta ja Hirviöstä). Ne maissipellot tuovat mieleen Pocahontaksen (en ole ikinä syönyt yhtä hyvää maissia kuin täällä). Pyöräilin metsätiellä, joka oli kuin suoraan ensimmäisestä Taru Sormusten Herrasta (se missä hobitit näkevät Sormusaaveen ja tuuli heittelee lehtiä. Haluan jo tuulisen syksypäivän niin voin mennä sinne kuvaamaan). Mainitsinko jo Alpit? Ensinnäkin se, että näen ne milloin vain haluan. Kirkkaana päivänä voi nähdä täysin selvästi Mont Blancin. Kuvitelkaa vielä, että näette Alpit ja Mont Blancin hieman peittyneenä vaalean liilaan usvaan. Kauneinta mitä olen täällä nähnyt ja arvatkaa oliko kameraa mukana. No, ei sitä autoakaan olisi voinut tien reunaan parkkeerata, joten ei kamerasta olisi edes ollut hyötyä.

Nyon. Uskomattoman kaunis pieni kylä noin 15 minuutin ajomatkan päässä täältä (tai siis 15 minuuttia mun ajovauhdilla illalla). Rakennelmissa näkyy edelleen roomalaisten käden jälki. Siellä on ihania kapeita kujia, kaunis rantakatu ja älyttömän hyvä jäätelöbaari, joka menee kohta talveksi kiinni. Täällä on ympäriinsä tuollaisia miksi noita sanoisi vesiallassuihkulähdesekoituksia, joissa on juomakelpoista vettä. Niin ja taustalta voi bongata minut ja ostoskassini.

Yvoire. Pieni ranskalainen rantakylä, jonne pääsee Nyonista veneellä. Se luokitellaan Ranskan kauneimpiin kyliin ja kaikilla parvekkeilla on ns. yhteensopivat kukkaistutukset. Siellä oli älyttömän kaunista, mutta ihan liikaa turisteja.

Alicen lempipaikka tyyliin koko Sveitsissä. Pieni suikale meidän lähimmästä leikkipuistosta, talli, ja Jura-vuoret. Nuo talot on muuten jo Ranskan puolella, joten ei se valtioiden raja mitenkään ihmeellisesti näy missään.

Täällä olo ei kuitenkaan ole ollut lähellekään kuin ruusuilla tanssimista. Ikävästä on jo tullut kestettävää, mutta täällä on muitakin ei niin positiivisia asioita. Ensinnäkin ranskalaiset tai sveitsiläiset eivät syö ruisleipää ja käytännössä Suomessa elin ruisleivällä (kriiseilin tätä heti ensimmäisenä päivänä). Toiseksi hämähäkit. Ne ovat isoja, ne tulevat sisälle ja ihan varmasti vainoavat minua (oikeasti onko kivaa viettää aikaa päiväpeittoni alla?). En ole ikinä siivonnut yhtä hyvin kuin sen hämähäkin löytymisen jälkeen. Jokainen huonekalu vaihtoi hetkeksi paikkaa, ja imuroin joka ikisen kolon ja nurkan. Kahdesti. Sinä yönä olin varma, että kohta joku Hämäkäkin kokoinen hämähäkki ryömii ikkunasta sisään (tai pikemminkin syöksyy sen läpi), mutta nyt kestän jo sen ajatuksen, että keittiössä saattaa kävellä tuplasti suomalaista lukkia suurempi hämähäkki. Olen tässä ehtinyt jo korjailla lattialta kahden lasipullon sirut paljain käsin (kuinka fiksua!) ja saada sormet naarmuille. Ehdin myös sairastaa jonkun epämääräisen kolmen päivän pituisen taudin ja voin sanoa, että 39 asteen kuume ja 37 asteen ulkolämpötila ei ole mukava yhdistelmä. No, nyt menee jo paremmin kuten kuvasta varmaan näkyy.

Katsokaa ei shortseja, ei hametta, ei mekkoa! Pystyin pitää kokonaisen päivän farkkuja. Täällä alkaa syksy! <3

Tällä hetkellä eniten vaikeuksia taitaa kuitenkin aiheuttaa Ranskan kieli. Ymmärrän kyllä melkein kaiken mitä kuulen ja osaan vastata, kun kaupassa kysytään haluanko kuitin tai laitetaanko ostokset muovikassiin. Pärjään kaupungilla sellaisilla parin sanan lauseilla, mutta se ranskan kurssi. Opiskelen ranskaa Nyonissa kerran viikossa. Se kurssi alkaa kahdeksalta ja loppuu kymmeneltä, joten pääsen aina ajelemaan sinne (jee illalla parkkipaikat on ilmaisia). Kuitenkin se itse kurssi. Täällä ranskan opiskelijat luokitellaan eri tasoihin (aloittelija, A1, A2, B1, B2, C1 ja C2) ja se testi sanoi, että kuulun B1:n ja B2:n välille. Ei kyllä tunnu siltä. Sanasto on vielä kateissa, mutta se kyllä palautuu mieleen melko nopeasti täällä ollessa. Ongelmana on se puhuminen. Ensinnäkin menin ihan lukkoon, kun piti puhua toisille ihmisille. En osannut muodostaa melkein mitään lauseita. Niin, ja toiseksi en osaa ääntä. "Ah ma cherie, répéte après moi!" Toistelin siinä sitten lauseita opettajan perässä ja halusin vain vajota maan alle. Olin jo valmis vaihtamaan aloittelijoiden ryhmään, mutta sitten alettiin tehdä kielioppitehtäviä. Muilla oli paljon vaikeuksia ja ne tekivät virheitä ja minä taas olin ensimmäisenä valmis (jee 29/30 oikein). Se kielioppi on minulle ihan liian helppoa, mutta toisaalta tunnen kerrankin olevani hyvä jossain ranskaan liittyvässä. Sitten se läksyjen määrä. Kolme tehtävää. Kolme! Ei kolmen sivun tekstejä ja montaa sivua tekstiin tai kielioppiin liittyviä tehtäviä (Leena, vaikka me aina sanottiin, että annat liikaa läksyjä, niin kiitos siitä ja kaikesta <3).

Ihan kokonaisuudessaan taidan viihtyä täällä ihan hyvin. Yritän etsiä jostain sen positiivisen puoleni eli keskityn nauttimaan hyvistä hetkistä ja katselen jos vaikka löytäisin oman Hullun Hatuntekijäni (mieluiten Johnny Deppin muodossa kiitos).

Hei heii, menen tästä leipomaan suklaakeksejä, sillä pääsen huomenna sosialisoimaan Au pair Summer BBQ-iltaan. Iiiiik.

Home is behind, the world ahead

"Home is behind, the world ahead,

And there are many paths to tread

Through shadows to the edge of night,

Until the stars are all alight.

Then world behind and home ahead,

We'll wander back to home and bed"
- A Walking Song (Lord of the Rings)

Ehkä saisin vihdoinkin kahden viikon ja kolmen päivän täällä olon tai koeajan loppumisen kunniaksi aloitettua tämän blogin.

Ensinnäkin suunnitelmiini ei kuulunut pitää välivuotta, vaan olin ajatellut lähteä samantien opiskelemaan (olettaen, että olisin päässyt sisään) maantiedettä tai biologiaa. No yo-kokeiden valmennustilaisuusviikolla heräsin aamulla siskolta tulleeseen viestiin, jossa selitettiin siitä miten siskon miehen serkku etsii au pairia Sveitsiin. En tainnut kunnolla edes unenpöpperössä ajatella asiaa ennen kuin vastasin, että kiinnostaa ja pyysin siskoa antamaan perheelle yhteystietoni.

Tänne lähteminen jotenkin vain tapahtua. Vastailin perheen sähköposteihin kirjoitusten aiheuttaman stressin lomassa ja heti kirjoitusten loputtua tapasinkin perheen. Siinä vaiheessa taisin ensimmäistä kertaa ymmärtää, että tää on iso päätös. Silti en olisi enää edes kehdannut sanoa ei. Tavallaan ajattelin lähtöä paljon, sitä miten tulisin pärjäämään täällä ja miten kaikkia tulee ikävä. Toisaalta en ehtinyt edes kunnolla tajuta, että lähden ennen kuin jo nousin lentokoneesta ja huomasin olevani Genevessä. Nyt sitten vietän päiväni juoksemalla leikkipuistossa kaksivuotiaan Alicen perässä tai vaihtoehtoisesti istumalla olohuoneen lattialla legojen keskellä peläten, että sohvan alta ilmestyy hämähäkkejä.

Vaikka en ikinä edes tuntunut tekevän kunnolla sitä lähtöpäätöstä niin en kadu tänne tuloa. Tietenkin niitäkin hetkiä on ollut, kun olisin vain halunnut varata lentoliput ja lähteä samantien takaisin kotiin. No taidan kuitenkin tyytyä siihen, että tulen takaisin vasta joululomalla.

Olen kiitollinen niistä kaikista kannustavista ja rohkaisevista sanoista (ja pienestä painostuksestakin) ja muistan myös ne ei niin kannustavat muistutukset vaihtarikiloista (niitä odotellessa, täällä on muuten hyvää suklaata) ja siitä, että olen täällä aluksi ihan yksin (väärin meni, täällä on tää upea perhe).

Okei, te jotka pyysitte tai te jotka päädytte lukemaan tätä blogia. Onko jotain toiveita siitä millaisia postauksia haluaisitte? Voin yrittää olla kiltti ja ottaa ne toiveet huomioon.

Ja kyllä alun lainauksella on muutakin merkitystä kuin selittää, mistä blogin nimi tuli. Ehkä fiksuimmat älyävät sen kertomattakin. Olen laiska ja annan teidän miettiä sitä merkitystä itse. Ja sillä nimellä tosiaankin on se suurempikin merkitys, kun vain Sormusten herrat, Edge of the Night, Tolkien, A Walking Song jne.....

Vielä se pieni varoitus, että en usko kirjoittavani tätä kovin säännöllisesti. Saatte postauksia silloin tällöin jos tapahtuu jotain kirjoittamisen arvoista tai satun saamaan inspiksen. Olettaen tietenkin, että jaksan edes kirjoittaa, mutta huomautelkaa ihan vapaasti, jos unohdan tämän liian pitkäksi aikaa.